|
Abstract:
|
Olennaista kevyen liikenteen teissä ja risteämisjärjestelyissä on se, että niitä myös käytetään. Suunniteltaessa ja rakennettaessa sellaisia kevyen liikenteen ratkaisuja, joiden käyttöaste on heikko ei saavuteta liikenneturvallisuuden eikä muidenkaan tavoitteiden osalta parannusta kevyen liikenteen asemaan. Toimivien kevyen liikenteen järjestelyjen suunnittelu on vaativa tehtävä. Se edellyttää huolellista paneutumista yksityiskohtaiseen suunnitteluun, jalankulku- ja pyöräliikenteen erityispiirteiden tuntemista sekä paikallisten olosuhteiden kunnollista selvittämistä maastotarkasteluin. Toimivien kevyen liikenteen järjestelyjen suunnittelu lisää usein rakentamiskustannuksia, mutta samalla kevyen liikenteen palvelutaso ja liikenneturvallisuus paranevat käyttöasteen ollessa korkeampi. Yhteiskuntataloudellisesti on kannattamatonta "säästää" rakentamiskustannuksia, jos seurauksena on käyttöasteen huomattava heikentyminen. Kevyen liikenteen tiet (alikulkukäytävät) sijaitsevat yleensä moottori-ajoneuvoliikenteelle tarkoitettujen teiden yhteydessä. Suunnittelun pääperusteena on yleensä liikenneturvallisuus. Sen sijaan kevyen liikenteen määräävä reitin valintaperuste on nopeus. Niissä tapauksissa, joissa kevyen liikenteen tielle (alikulkukäytävälle) vaihtoehtoinen turvattomampi reittiajoradan kautta on nopeampi (matka-aikasuhde > 1,0), ovat nämä tekijät keskenään ristiriidassa. Matka-aikasuhteen kasvaessa > 1,0, heikkenee kevyen liikenteen tien (alikulkukäytävän) käyttöaste yleensä nopeasti jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden siirtyessä ajoradalle. Tämän vuoksi tulee kevyen liikenteen tien (alikulkukäytävän) ja turvattoman reitin matka-aikasuhteen olla mahdollisimman pieni. Tämä saavutetaan suunnittelemalla kevyen liikenteen tietasaukseltaan, linjaltaan ja päällysteltään lähellä sijaitsevan, moottoriajoneuvoliikenteelle tarkoitetun väylän tasoiseksi tai mahdollisimman lähelle sen standardia. Erityisesti alikulkukäytävien kohdalla tulee kevyen liikenteen tien pituuskaltevuudet, kaarresäteet ja näkemät suunnitella siten, että matka-ajan ja energian kulutuksen lisäys olisi mahdollisimman pieni. Kevyen liikenteen teiden suunnitteluun liittyvää tutkimustoimintaa tulisi vielä kehittää, jotta voitaisiin nykyistä paremmin arvioida suunnitellun ratkaisun käyttöaste (toimivuus). Sekä pyöräilijöille että jalankulkijoille tarkoitettujen kevyenliikenteen teiden ja moottoriajoneuvoliikenteelle tarkoitettujen väylien risteämiskohdissa (kevyen liikenteen teiden jatkeet) tulisi ajoratamerkinnät yhtenäistää, koska nykyiset ohjeet ja suunnittelukäytäntö ovat ristiriidassa. Lisäksi tulisi tieliikennelakiin selventää säännökset pyöräilijöiden käyttäytymisestä risteämiskohdissa. Näin vältyttäisiin tulkintavaikeuksilta syyllisyyskysymyksissä. Kevyen liikenteen tien vaihtaessa puolta ajoradan kanssa eri tasossa tulisi alikulkukäytävä yleensä rakentaa vinoksi. 30 o vinouden aiheuttama kustannuslisäys on vain noin 15 %. Sen sijaan alikulkukäytävän käyttöaste paranee huomattavasti. Rakenteellisia esteitä ajoradalle pääsemiseksi tulisi käyttää, jos matka-ajan lisäys kevyen liikenteen järjestelyjä käyttäen on kohtuullinen ja toimenpiteellä voidaan parantaa kevyenliikenteen turvallisuutta. /Kir10 |